Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

hoitokirja

Pikalinkit tallilaisille

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Senja

11.02.2018 11:34
ILLALLA:

Saavuin illalla takaisin tallille aikomuksena rentouttava maastolenkki Vissen kanssa. Mietin lähtisinkö taittamaan matkaa ilman satulaa, vai pitäisikö minun varustaa ori jos innostuisimme? Kävelin pikkutalliin ja avasin karsinan oven saaden lämpimän puhalluksen kasvoilleni.
"Mitäs sä sanot poju?", kysyin Visseltä ja tulimme yhdessä samaan tulokseen; menisimme tälläkertaa ilman satulaa ja rentoutuisimme. Vaikka energiaa meissä molemmissa olisi ollutkin. Hain orini suitset sekä pintelit varustehuoneesta ja laitoin itselleni hanskat sekä kypärän päähäni. Sitten suitsin ratsuni ja käärin pintelit sen jalkoihin. Sitten tartuin ohjista kiinni ja lähdin ohjaamaan Visseä ulos tallikäytävää pitkin.

Nousin pihalla orin lämpimään selkään ja annoin sen kävellä löysin ohjin omia reittejänsä. Rjan vedin siihen että ravi uhkasi nousta tai että puiden oksan hyökkäilivät kimppuuni. Muuten Visse päätti reitin tällä kertaa. Se pärskähteli innokkaasti nähdessään maastoesteet, mutta ohjasin sen niiden ohi. Visse jäi katselemaan niiden perään ja jouduin välillä herättelemään sitä. Pian esteet taisivat kuitenkin unohtua sillä nostimme ravin ja jopa laukkasimme hieman. Kun lähdimme auringon laskun upean kirjon saatossa kohti tallia mieleni löysi taas ttiensä Mrion luo. Ikävä puristi rintaani ja toivoin salaa että hän olisi ilmestynyt eteeni ja ottanut minut vahvojen käsiensä suojaan lämpimään. Visse aisti haikean tunnelman ja yritti piristää minua alkamalla pelleilemään ja leikkimään. Nauroin mutta haikeus tuntui vain kasvavan. Silmiini kiipeilevät kyyneleet polttelivat ja sen sijaan että olisin antanut niiden vain tulla, tukahdutin ne kääntymällä kentälle. Ratsastaisin Vissen läpi ilman satulaa niin hyvin kuin pystyisin.

Sekvat ajatukset, ja sekavat avut. Niinhän se menee ja silti Visse yritti parhaansa mukaan ymmärtää mitä siltä niin halusin. Taputin orin kaulaa ja pahoittelin käytöstäni. Annoin ohjien valua sen säälle, ja nojasin pääni sen kaulaan. Visse asteli hitaasti kentällä minne mieli teki minä selässä maaten ja nyyhkyttäen. Tunsivatkohan hevoset koskaan näin? Eivät kai. Mistä minä tietäisinkään? Nousin istumaan ja käänsin orini porttia kohti. Se lähti kävelemään sitä kohti hitaasti. Pääni heilui askelten tahdissa ja katseeni oli edelleen kyynelten sumentama. Kasvoni olivat alaspäin suunnatut niin että jos joku kävelisi vastaan niin kukaan ei näkisi kyyneleitäni eikä ikävää joka paistoi minusta kuin aurinko avaruudessa.

Laskeuduin alas Vissen selästä ja hätkähdin tuntiessa jotakin vyötäsilläni. Yritin kääntyä ympäri, mutta silmäni peitettiin enkä voinut olla sotkeutumatta ohjiin yrittäessäni päästä tilanteesta selvyyteen.
"Arvaa kuka?", kuului ääni joka sai sydämeni hakkaamaan ja kyyneleet vihdoin virtaamaan poskillani. Kädet poistuivat silmiltäni ja käännyin nähden Miron hymyilevän, ja lopulta kurtistavan kulmiaan huolestuneena.
"Onko kaikki ok?", hän kysi katsastaen minut päästä varpaisiin katseellaan. Sitten hän katkaisi yhden kyyeleen matkan pyyhkäisemällä sen peukalollaan pois. Miro tarttui minua niskani takaa kiinni ja suukotti otsaani. Halasin hänen kehoaan ja tärisin kylmästä joka puski tiensä ihoni alle.
"Joo on on mulla vaan on ollut niin kova ikävä sua ja sit toi Simo sai mut jo ennestään huonolle tuulelle", selitin Mirolle pyyhkien kasvojani kuivaksi tietäen ripsivärin koristavan silmäni alusia. Ihme kyllä niin ei ollut käynyt katsoessani nopeasti puhelimeni mustaa näyttöä peilinä käyttäen.
"Mullakin on ollut ikävä sua", Miro vastasi katsoen minua suklaanruskeilla silmillään omiini. Tallissa poika rapsutteli Visseä käytävällä ja otin siltä suitset pois. Omatoimisesti Visse asteli karsinaansa ja Miro seurasi sitä sinne. Kävin pesemässä kuolaimet ja vein suitset varustehuoneeseen omalle paikalleen. Tullessani takaisin Miro ja Visse leikkivät keskenään. Nauroin mielessäni; 'Mikä voisi olla parempaa kuin että poikaystävä ja oma hevonen tulevat toimeen?'. Pudistelin päätäni ja kävelin lähemmäksi tiputtaen porkkanan orin ruokakippoon. ÄÄnen kuullessaan Visse melkein pompahti herkkunsa luokse ja saimme makeat naurut Miron kanssa sulkiessamme karsinan ovea.
"Tuu, mä vien sut kotiin", Miro sanoi eikä antanut minulle vaihtoehtoja jäädä tallille tekemään töitä. Haukottelin ja tiesin että minun olisi aikakin jo mennä kotiin. Huomenna olisi uusi päivä mutta nyt nauttisin hetkestäni Miron kanssa.

Vastaus:

Tämä on varmaan sitä jatkoa? Tässä puolessa samat kommetit mutta olit pistänyt sanaan äänet kaksi isoo kirjainta

Saat 130v€
~ Allu

Nimi: Senja

10.02.2018 14:07
Tanssin tieni pikkutalliin tallipihaa pitkin. Ruusukultaisista bluethoot-kuuolokkeista raikasi Haloo Helsingin - TEXAS. Lauloin mukana vain sanoja jotka opin matkan aikana. En ollut mikään fani mutta biisi sai minulle hyvän fiiliksen ylle ja koko kropan liikkumaan musiikin tahdissa sulavasti. Pääsin tallin ovelle kun kappale vaihtui johonkin mitä en ollut aiemmin kuullut. Hiljensin äänenvoimakkuutta puolella ja annoin toisen napin roikkua kaulaltani. Astelin Vencedorin karsinalle vaikka tiesin että ori oli tarhassa Simon ja Ronin kanssa. Liu'utin oven auki sen pitäessä pientä kolinaa joka havahdutti pienen Jaffa kissan unestaan. Tuo oranssi kehräävä otus tuli haukotellen kiemurtelemaan jalkoihini kun putsasin vesikupin ja laitoin lisää heinää valmiiksi Visseä varten. Lopulta kissan suusta pääsi melkein jopa säälittävän kuuloinen maukaisu -jonka jälkeen minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoja- ja nostin pennun syliini sen puskiessa leukaani taukoamatta. Hymyilin ja kannoin pennun ulos karsinasta laskien sen käytävälle mihin se jäi katselemaan touhuilujani hetkeksi aikaa ennen kuin sai jonkun kiinnostavamman ajatuksen pikkuruiseen päähänsä. Tai nenäänsä. Nyt kuulokkeista raikasi Bon Jovin - Bed of roses. Lisäsin voluumia ja lauloin mukana sydämeni pohjasta tallikäytävän kuunnellessa hijaisena ja autiona. Vain muutava lintu sirkutteli minulle takaisin astuessani ulos tallista suunnaten kohti päärakennusta missä saattaisi olla muitakin kuin minä ja kuulokkeeni.



"Onko täällä ketään?", huutelin astuessani päärakennuksen leveistä ovista sisään. Kukaan ei vastannut joten kävelin suoraan Danten karsinalle. Liu'uttelin kättäni orin loimella viimeisen kerran. Se lähtisi uuden omistajansa matkaan hetkenä minä hyvänsä. Ajatus että en näkisi enää sen upeaa olemusta ei edes käväissyt mielessäni. Minulle tulsi ikävä sen sympaattisuutta ja yhteistyöhalukkuutta. Dauntless on hevonen joka sattuu elämässä vain kerran eteen. Nyt sen oli aika siirtyä toiselle ihmiselle opettamaan ja kuuntelemaan. En voinut enää muuta kuin kiittää. Silitin mielessäni sen vaaleaa kiiltävää karvaa jonka olin klipannut varta vasten. Kyyneltäkään ei noussut silmäni vesirajaan kääntyessäni pois karsinalta. Normaaliin tuttuun tapaan menin putsaamaan senkin vesiastian ja laitoin heinät. Sitten suljin karsinan ja menin Simon karsinalle putsaten myös sen huolellisesti jonka jälkeen etsin käsiini valkean ruunan riimunarun ja lähdin hakemaan sitä tarhasta musiikin rytmittäessä jokaista sekuntia joka päivästä oli vielä jäljellä. Niiden sekuntien aikana astuin Simon, Vissen ja Ronin sekaan tarhaan.



Avasin portin ja vihelsin jääden paikalleni seisomaan jolloin Visse nosti päänsä maasta katse kohdistettuna minuun. Se hirnahti ja lähti laukkaan Simo ja Roni perässään pukitellen. Peräännyin muutaman askeleen kun hevoset lähestyivät minua jarrutellen lumen lennellessä kokkareina puolelta toiselle. Visse pysähtyi aivan eteeni ja jäi siihen seisomaan hievahtamattakaan kuin ylväs ja omanarvon tunteva hirvi. Naurahdin ja taputin orin punertavaa karvaa suojaavaa loimea joka peitti myös kaulan. Kohtasin Simoa kohti ja Roni päätti tunkea päänsä väliin. Saatuaan huomionsa se ja Visse ryhtyivät huimaan laukkakisaan johon kuului pukitteluja, toisille uhoamista ja äänekästä hampaiden käyttöä. Olin onnekseni saanut Simon jo narun toiseen päähän kiinni ja se taisi olla muutenkin hieman laiskanpuoleinen ja töllötti pää riipuksissa nuorten menoa. Karjaistuani niiden tappelun keskeyttämiseksi molemmat orit katsoivat minua silmät pyöreinä ja tunnelma oli kireä sekä jännittynyt. Nyt kun joku heittäisi pienen kiven niiden eteen, olisi tuli taas irti. Visse kuitenkin rauhoittui ja lähti pärskien kohti heiniä jotka lojuivat kasana maassa, ja pian Roni yritti liittyä seuraan. Visse kuitenkin ärähti sille ja nuorempi sai odottaa vuoroaan. Jätin ne taistelemaan arvojärjestyksestään tarhaan ja vein Simon tallipihoja pitkin talliin jossa riisuin loimen sen yltä. Tutkin ruunan haavojen ja ruhjeiden sekä muiden vammojen varalta, mutten löytänyt ainuttakaan hunosti olevaa karvaakaan. Taputin ruunan kaulaa ja se luimisti korviaan uhitellen samalla toisella takasellaan. En ymmärtänyt mikä ruunaa vaivasi. Se oli ollut jo tällainen pidemmän aikaa. Aloin jo olla todella huolissani. Ilpo tutki Simoa ja lupasi ilmoittaa heti kun tuloksia tulisi. Olin jo useaan otteeseen ollut puhelin kourassa ja eläinlääkärin numero näytöllä valmiina. Mutta joka kerta Iina tai Miro olivat rauhoitelleen minua että saattaisin vain hidastaa tuloksien tuloa kyselemällä alvariinsa. Ja tiesin sen olevan totuus mutten mahtanut itselleni mitään. Kasasin kuitenkin itseni ja kävin viemässä puhelimeni kaappiini mistä en voisi soittaa vahingossakaan Ilpolle. Sitten palasin takaisin käytävällä luimivan Simon luokse ja harjasin sen huolellisesti läpi katsellen olisiko ruunalla arkoja kohtia jossakin. Selleisia ei löytnyt edes tuolla puolen tunnin harjaus sessiolla jonka pidin, sen sijaan sain muutaman uuden hammasrivistön kuvat käsivarteeni ja jalkaani. Kavioilta olin säästynyt ja vihdoin pakattuani ruunan harjat takaisin pakkiin huokaisin äänekkäästi.

"Noh toivottavasti se vika ei oo korvien välissä", totesin ja lähdin viemään pakkia varustehuoneeseen. Nappasin juoksutusliinan ja -raipan mukaani ja kävelin takaisin Simon luo. Kipaisin hakemaan vielä ruunan oranssit pintelit ja käärin ne napakasti sen jalkoihin. Taisteluni ruunan kanssa oli varmaan kuulunut pitkällekkin, sillä Jaffa asteli uteliaan näköisenä luoksemme. Se tajusi että ison hevosen lähelle ei kannattanut mennä, ja pysytteli luojan kiitos kauempana istuen ja katsellen käynnissä olevaa tappelua välillä itseään pesten.



Saatuani vihdoin jokaisen pintelin paikoilleen tajusin että suitset saattaisivat olla Simon käytöksen kannalta olla turballisemmat ja käytännöllisemmät. Hain ne ja irroitin ohjat jättäen ne karsinan ovikoukkuun odottamaan paluutamme. Ruunan suitsiminen oli todellinen taidonnäyte! Sain melkein köyttää sen kiinni seiniin jokaisesta mahdollisesta liikkuvasta raajasta joka yritti saada minua kauemmaksi. Jos tämä oli jo näin vaikeaa niin en halunnut kuvitella satulointia saatikka sitten ratsastamista! Kiinnitin juoksutusliinan kuolaimeen ja pujotin sen toisen renkaan läpi. Sitten irroitin riimun ruunan valkealta kaulalta ja talutin sen varovaisesti ulos kuin se olisi herkästikkin särkyvä esine. Ja niin alkoikin eläämäni idioottimaisin ajatukseni joka sai aikaan maailman idioottimaisimman hevosen käsittelytunnin...



"Nyt Simo!", komensin tuittupäistä hevosta joka käyttäytyi kuin villimustangi konsanaan. En ollut saanut ruuna hallintaan alkuunsakkaan, ja oli vain ajan kysymys milloin se juoksisi ylitseni. Olin sulkenut kentän portin ettei Simo saisi päähänsä karata sille päälle sattuessaan.Nyt yritin rauhoitella liinan toisessa päässä päätään riekottelevaa Simoa ja jokaisella liikkeelläni -mihin suuntaan vain- ruuna perääntyi ja nousi pystyyn kaviot ilmaa halkoen. Käsittelin sitä kuin lasia, ja pian tajusin tottelemattomuuden johtuvan siitä. Mutta toisaalta parempi oli katsoa kuin katua, eikö? En tiennyt josko Simo paralla olikin jokin vamma tai sairaus jota pahentaisin normaalilla käsittelyllä. Mutta toisaalta en saanut ruunaa ruotuun muuten kuin pistämällä sen töihin ja kunnolla avuille jolloin sille ei jäänyt muuta vaihtoehtoja kuin totella. Nyt kuitenkaan minä en ollut sen selässä, eikä fyysisistä avuista ollut nimeksikään. Minun täytyi vain olla johtaja. Yrityksistäni sekä -sekä hieman vajaista- taidoistani huolimatta Simo näytti nyt pahintaan eikä luovuttanut ennen kuin annoin sen vain olla. Silloinkin se ilmaisi olevansa vihainen eikä suostunut lähtemään edes takaisin tallille vierelläni. Vedin lopulta oikkuilevan shetlanninponin käytöstavat omaavan puoliverisen tallille ja kiinnitin sen käytävälle varoen taas nousevia kavioita jotka uhittelivat minua kerta toisensa jälkeen. Irroitin liinan suitsista ja vein sen sekä raipan takaisin varustehuoneeseen. Huokaisin syvään ja tunsin kurkussani tukalan tunteen. Nielin sen alas niinkuin se sillä katoaisi. Tiesin että Simolla ei ollut kaikki hyvin. Ahdistuksen saattelemana kävelin takaisin ruunan luo ja käärin pintelit pois sen jaloista. Ne se antoi minun ottaa nätisti pois, ja hetken jopa toivoin että nyt se olisi taas normaalisti. Mutta mitäpä lottoatte? No eihän se niin ollut. Irrottaessani suitset ja vaihtaessani tilalle riimun sama ilkeä Simo tarrasi minua purukalustollaan olkapäästä tukevalla otteella.

"Au!", huudahdin ja hammasta purren väänhsin ketjut kiinni riimuun jonka jälkeen tappelin Simon hampaat irti lihastani. Annoin kyyneleen hitaasti valua poskeani pitkin. Huomasin että minä jopa hieman pelkäsin ruunan yht'äkkistä agressiivista käytöstä. Bentleynkin kanssa asia oli erilainen; se oli aina ollut ilkeä, Simo oli sen vastakohta. Taluttaessani ruunaa todella määrätietoisesti ja tiukin ottein takaisin tarhoille näytin vähintäänkin murhaavalta. Olin todella ärtynyt. Simo oli sitäkin enemmän...



Tarhalla avasin portin ja miltei työnsin Simon sisään. Irroitin riimunarun ja kiitokseksi kaikesta sain vain lunta naamalleni joka lensi ruunan kavioista kun se laukkasi kauak kaikista. Visse ja Ronni saapuivat heti luokseni kerjäillen herkkuja ja huomiota. Rapsuttelin oreja hetken kunnes kiinnitin kädessäni olevan riimunarun Vissen riimuun ja lähdin kävelemään tallia kohti. Toivottavasti Vissellä ratsastaminen kohentaisi mielialaani. Ainakin ori tuuppi minua turvallaan ja hörisi kuin kysellen mikä minulla oli hätänä. Silitin sen turpaa kiinnittäessäni sen pikkutallin käytävälle ja avasin harjapakin. Alitin toisen ketjun ja siirryin irrottamaan Vissen loimea joka oli luojankiitos sekä kuiva että puhdas. Vedin sen käsivarsilleni ja ripustin ovitankoon roikkumaan. Sitten harjasin orin punertavan ja miltei jopa pölyttömän karvan pikaisesti ennenkuin lähdin hakemaan suitsia, satulaa ja suojia sekä omia varusteitani. Saavuin takaisin ja sujautin Visselle vaivihkaa porkkanan kädestäni. Se rouskutti sen mielellään ja lipoi huuliaan viimeistellen naamavärkkiään suitsitukseen.

"Noh, joko oot valmis?", kyselin vitsikkäästi ja Visse hirnahti äänekkäästi vastaukseksi. Nauroin ja laitoin ensin korvahupun ja sitten suitset orin päähän kiristäen sitten hihnat ja suoristaen huppua hieman. Visse seisoi kiltisti paikoillaan vaikkei ollut enää kiinni missään. Nostin satulan sen selkään ja kiinnitin rintaremmin ohjiin ja satulaan. Sitten puin vielä orille lampaankarvasuojat etu- ja takajalkoihin. Visse oli valmis, enää puuttui oma varustus. Kiinnitin Vissen riimunarulla kuolainrenkaasta käytävälle ja kiskaisin kengät chapseineen jalkaani, laitoin turvaliivin sekä kypärän, ja viimeisenä hanskat. Sitten irroitin orini ja lähdin taluttamaan sitä kohti pihalla vallitsevaa viileä talvimaisemaa.



Noustessani Vencedorin selkään tallipihalla se tuntui rauhallisemmalta. Ei. Hallittavammalta. Painoin pohkeeni orin tasaisesti kohoileviin kylkiin ja se lähti kävelemään tasaista käyntiään eteenpäin. Ori oli rauhoittunut ainakin ratsastettavuudeltaan. Meinasin perua sanani kentällä ravin nostaessani, mutta pienen alkuverryttelyn jälkeen Visse toimi taas kuin unelma! Kevensin ravissa ja yritin tahdittaa askelia kuulokkeesta hiljaa kuuluvan musiikin tahtiin. Laukan nostaessani Vissen askeleet olivat mukavan lennokkaat, sekä energiset joten päätin hypätä vaikka tarkoituksena olikin ollut vain läpiratsastaa se. Kasasin kolme 130cm korkeaa estettä, ja laitoin maapuomeja laukka-askeleen välein jotta saisin hidastettua vauhtia ja paremman hyppypaikan. Kuusivuotias orini ei ollut asiasta moksiskaan ennen kuin tajusi että sen täyti jopa keskittyä eikä vain hypätä. Ensimmäisillä kerroilla Visse ylitti esteet hieman askelpituuksia hakien, mutta pian se sai ajatuksesta kiinni ja suoritti esteen toisensa jälkeen mallikkaasti. Kun olimme hypänneet ja harjoitelleet tovin aikaa nostin esteitä hieman –160cm korkeuteen- ja suurensin maapuomien välejä mahdollistaen isommat askeleet. Sitten ponnahdin takaisin Vissen kapeaan selkään ja käänsin sen ympäri. Laukkasimme kentän ympäri ja ohjasin orin estettä kohti hallitusti ja hyvässä tahdissa. Maapuomit vilahtivat allamme ja pian myötäsinkin jo hyppyyn, ja lopulta alastuloon. Olimme saaneet sovitettua askeleet hyvin ja kaikki puomit olivat edelleen paikoillaan. Hyppäsin vielä muutaman kerran eri etäisyyksillä ja eri kohdista kunnes korjasin esteet pois Visseä kiitellen. Talutin sen talliin ja riisuin varusteet vieden ne paikoilleen odottamaan seuraavaa ratsastusta. Harjasin Vissen karvan puhtaaksi vaahtopilkuista jotka kimalsivat sen ryntäillä. Rapsutin oria ja annoin sen rentoutua ennen takaisin ulos pääsyä. Nakkasin loimen <vissen ylle ja kiinitin hihnat ja lukot. Sitten kiinnitin riimunarun orin riimuun ja lähdin taluttamaan sitä kohti tarhaa.



Tarhassa päästin Vissen kavereidensa luo. Roni tuli heti leikkimään punarautiaan ystävänsä kanssa, mutta Simo näytti hapanta naamaa tarhan toisessa nurkassa. Se luimisteli ja sen häntä heilui raivokkain nytkäyksin puolelta toiselle. Päätin katsella tilannetta hetken ja viedä ruunan tarvittaessa sisälle. Suljin tarhan portin ja jäin aidalle katsomaan kun kaksi nuorinta oria lähestyivät Simoa. Pian tilanne yltyikin tappeluksi kuten olin osannut odottaa. Simo sai slaagin ja kaviot viuhuivat ilmassa ja hirnunta kuului varmaan Helsinkiin asti. Juoksin takaisin tarhaan ja vihelsin niin että Visse pinkoi luokseni. Tiesin Ronin seuraavan sitä ja onnekseni tilanne pian rauhoittui. Sitten lampsin Simon luokse ja komentaen sain jollakin ihmeen kaupalla narun kiinni sen riimuun. Sitten vain ruuna talliin ja ruokia tekemään. Voikun kaikki olisikin ollut niin helppoa...



Tallikäytävällä Simo nousi vähänväliä pystyyn ja olin hiestä märkä saatuani sen karsinaan missä se parhaillaan kuopi maata ja kolisteli ovea. Jätin herran omaan rauhaansa ja suuntasin tekemään sille ilta- ja aamuruoat valmiiksi.



Laskin kaksi ämpäriä Simon karsinan eteen ja sain kiitokseksi kaikesta vain äänekkään pierun ovea kohti. Naurahdin hieman ja sitten lähdin pikkutallia kohti Jaffa vanavedessäni pikku jaloillaan taaperrellen. Nostin kissan syliini sen jäädessä jälkeen. Siinä se tapitti minua ja maukui.

"Voi sua pikkusta", lässyttelin kun nostin pennun syliini ja putsasin sitä lumesta joka oli yltänyt melkein sen vatsaan asti. Jaffa kehräsi sylissäni ja tunsin sen lämmön rintaani vasten. Pikkutallissa laskin kissan maahan ja jätin takkini Vissen karsinan viereen. Kun kävelin täydet ruokaämpärit mukanani takaisin karsinalle, oli jaffa vallannut itselleen takkini kokonaisuudessaan. Hymyilin ja annoin kissan nukkua. Selvisinhän minä ilmankin! Ylläni oli nimittäin rölliksen superlämmin musta huppari jolla selviäisin vaikka joutuisin olemaan viikon ulkona!



Kävelin Vissen riimunaru mukanani tarhaa kohti. Vihelsin portilla mutta kaksikko vain katseli minua heinäkasan takaa höristen.Astelin reippaasti orien luokse ja luojalle suuri kiitos Visse ei saanut päähänsä aloittaa hippahetkeä niin kuin tavallisesti. Lähdin kävelemään tarhan porttia kohti kiskoen Vissen pään ylös heinistä joita se niin antaumuksella hamuili. Lopulta pääsimme kuitenkin yhteissopuun ja pääsimme talliin. Riisuin orilta loimen ja riimun ja jätin sen karsinaansa lepäämään. Nappasin Jaffan syliini ja siirsin nukkuvan kasan karvaa Vissen ruokien vierelle mihin se jäi tuhisemaan lähtiessäni tallista. Tulisin illalla vielä käymään maastossa sen kanssa ellei luontoäiti keksisi ottaa suikua käteen. (illalla julki varmaan illan menot)

Vastaus:

Miun mielestä tämä tarina oli hauska ja osittain aika normaali. Eli tämä jatkuu?

~ Allu

Nimi: Perho

05.02.2018 15:13
Kun hevosta ei voisi vähempää kiinnostaa

Saavuin aikaisin tallille harmaana tammikuisena aamuna. Iina oli laittanut viestiä jostain agilityradasta, mitä piti tietysti kokeilla! Kävelin ensimmäisenä pihatolle, missä Dina söi tyytyväisenä heiniään Karan kanssa. Kun saavuin portille, tammat nostivat päänsä, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota kaksijalkaiseen olentoon. Naurahdin hiljaa tammojen välinpitämättömälle käytökselle ja lähdin kävelemään kohti pikkutallia, missä Dinan vähäiset varusteet sijaitsivat. Matkalla törmäsin Iinaan, joka oli viemässä viimeisiä hevosia ulos tarhoihinsa. Tervehdin naista ohi kävellessäni ja hymyilin vielä vähän päälle. Kävin pikaisesti hakemassa tammani valkoisen riimun ja narun, mutta värähdin kun jouduinkin takaisin ulos lämpimästä tallista. Tällä kertaa kun kävelin portille, varsat eivät kiinnittäneet tulooni enää mitään huomiota. Pujahdin aidan ali tarhan puolelle ja vaikka kuinka kutsuin Dinaa, ei se edes kääntänyt korvaansa suuntaani. Huokaisin turhautuneena ja lähdin tarpomaan lumessa kohti heinäkasaa, minkä luona hevoset seisoivat. Olin vain parin askeleen päästä friisiläisestä, kun se päätti ettei ole vielä aika joutua hommiin, ja lähti karkuuttamaan täyttä vauhtia ympäri pihattoa. Pian Karakin innostui mukaan juoksemaan, mikä sai minut huokaisemaan uudestaan, tällä kertaa tosin ärtymyksestä. Välillä kaksikko pysähtyi hetkeksi, mutta aina kun otin askeleenkin niitä kohti, juoksu jatkui taas. Pian huomasinkin Idan seisovan nauraen pihaton portilla.
"Tule auttamaan, tuosta paikallaan nauramisesta ei ole mitään hyötyä!" käskin, mutta sain ystäväni purskahtamaan vaan suurempaan nauruun. Lopulta Ida sai kuitenkin itsensä raahattua luokseni ja sai molemmat hevoset kutsuttua luokseen pelkällä vihellyksellä.
"En tainnu muistaa kertoa että opetin näille tän?" Ida totesi ja nappasi riimun kädestäni. Pian käteeni oli laitettu riimunaru, jonka päässä oli kiltisti seisova friisiläisvarsa. Lopulta purskahdin itsekin nauruun ja kiitin ystävääni. Ida oli ottanut myös Karan riimun mukaan, ja pyydysti heti perään omansakin.

Lähdimme kohti päätallia, missä mahtuisi hoitamaan kaksi hevosta yhtä aikaa. Olimme sopineet Idan kanssa menevämme yhtä aikaa kokeilemaan agilityrataa. Harjailimme nopeasti hevoset ja lähdimme sitten kohti maneesia. Sisään astuttuani katselin hieman ympärilleni. Valkoinen pressu heilahti hieman ulkoa tulevassa tuulenvireessä ja kahahti. Se sai Dinan hypähtämään hieman paikoillaan mutta tuli sitten sisälle asti kutsuessani sitä. Päätin aloittaa pressusta, jotta Dina ei säikähtäisi sitä uudestaan ja talutin tamman noin metrin päähän siitä. Pyysin hitaasti varsaa tulemaan lähemmäs, mutta Dina oli päättänyt ettei liiku enää senttiäkään. Vilkaisin sivulleni ja huomasin Idan ja Karan suorittavan hienosti rengasta.

Lopulta ainoa tehtävä minkä Dina suostui tekemään, oli puomin yli hyppääminen, ja sekin vain astumalla erittäin varovasti yli. Tiesin ettei Dina normaalisti ole säikky, mutta tälläkertaa kyse oli vain kiinnostuksen puutteesta. Kävimme Idan kanssa viemässä tammat takaisin pihattoon ja matkalla valitin tammani yrittämättömyydestä, saaden Idan nauramaan.

Seisoin kisatallin ovella hieman hämmentyneenä. Jossakin sisällä olevissa karsinoissa seisoi uusi hoitohevoseni, Halti. En ollut aikaisemmin käynyt kisatallissa, mutta onneksi tilanteen pelasti paikalle saapunut Amora. Tyttö osasi neuvoa minut Haltin karsinalle, ja kertoi hieman kisatallin tavoista. Nopeasti päähäni pälkähti ajatus.
"Haluatko lähteä mun kanssa maastoon? En viitsisi yksin lähteä kun en tunne Haltia vielä niin hyvin", kysyin vieressäni seisovalta tytöltä.
"Toki! Mä käyn varustamassa Fifan niin nähdäänkö siinä kentän edessä kun ollaan valmiita?" Amora vastasi. Nyökkäsin ja lähdin metsästämään Haltin harjoja ja muita varusteita satulahuoneesta. Huomasin Haltin sinisenharmaan harjapakin aika reunassa, ja nappasin sen mukaani. Tamma katseli minua korvat höröllä kun saavuin sen luokse painavaa harjapakkia kantaen.
"Hei tyttö, mä olen sun hoitaja nyt", kerroin hevoselle vaikka tiesin ettei se ymmärtäisi. Ehkä tästä tulisi vielä jotain.

Talutin Haltin kentän viereen ja aloin mittaamaan jalustimia. Ne olivat alkujaan aika lyhyet, joten joudun pidentämään niitä reippaasti. Kun pääsin nuosemaan selkään, kiristin vielä satulavyön ja sitten Amora jo tulikin. Lähdimme rauhassa kävelemään kohti lumista metsänreunaa. Halti reagoi herkästi jokaiseen apuuni, ja nautin silmittömästi tammalla ratsastamisesta. Kun olimme kävelleet hetken, kysyin haluaisiko Amora ravata.
"Toki! Ravataan tää suora ja sit ton mutkan jälkeen nostetaan laukka", tyttö ohjeisti. Nyökkäsin hyväksymisen merkiksi ja painoin Haltin kylkiä hellästi pohkeillani. Rautias nosti samantien reippaan ravin ja kun mutka oli ohitettu, annoin laukka-avut. Haltin laukka oli pitkää ja matkaavoittavaa, ja olisin voinut laukata vaikka loppu elämäni. Lopulta suora kuitenkin loppui, ja oli aika hiljentää käyntiin. Aloimme olla jo lähellä tallia.
"Kiitti kun lähdin mukaan, toivottavasti en tuhonnut sun alkuperäisiä suunnitelmia", totesin kun kävelimme tallipihalle.
"Joo ei se mitään. Ja oltiin muutenkin lähdössä maastoon", Amora vastasi. Laskeuduin satulasta ja talutin Haltin tallin lämpöön.

Vastaus:

Heh! Ihana tarina sulta! En löytänyt juurikaan hirveitä. Palkaksi saat 39v€

~ Allu

Nimi: Riina

02.02.2018 17:06
Sanna Lahden kouluvalmennus Turussa

Haukottelin kovaa ja pitkään väsyneenä herätessäni. Olin jo painamassa herätyksen pois päältä ja jatkanut nukkumista, kunnes muistin tärkeän asian. Hypähdin intoa täynnä ylös sängystäni.
-Sannan valmennus! Unohdin ihan kokonaan, mutisin itsekseni. Minulla oli vielä kaikki omat tavarat pakkaamatta, onneksi sentään Onnin kaikki varusteet olivat valmiina. Valmennus oli Turussa, ja meidän oli määrä lähteä sinne jo aikaisin aamulla. Yöpyisimme Turussa kaksi yötä. Tänään antaisin Onnin tutustua paikkoihin, ja isä menisi vain työpaikalle tekemään töitään. Äidin kanssa menisimme varmaankin ostoskeskukseen ja katselemaan sen päivän ratsastuskilpailuja. Ensimmäisen yön jälkeen olisi Onnin ja minun kouluvalmennus, sekä kävisin katsomassa erästä Turussa sijaitsevaa tallia, ja ottaisin sieltä tunnin täysin tuntemattomalla hevosella. Viimeisenä päivänä kävisimme vain vähän kiertelemässä nähtävyyksiä, ja sitten lähtisimme. Minua jännitti paljon, sillä en ollut käynyt ennen ulkopuolisilla talleilla Onnin kanssa, en edes ratsastanut sillä siellä tallilla, mistä se Röllimetsään tuli. Nyt minun piti kuitenkin alkaa valmistautua, ja pakkasin nopeasti kaikki kamppeeni matkalaukkuun.

Huokaisin syvään, kun automatka oli kestänyt jo lähes neljä tuntia. Enää jäljellä olisi enää noin tunti, ajattelin. Onni oli viihtynyt trailerissa hyvin seuralaisensa Ronin kanssa, sillä Weni oli sen suostunut antamaan orini seuraksi. Weni oli myös seuranani mukana auttamassa ponien kanssa. Erityisesti tietty Ronin, joka kuulemma saattoi olla välillä vähän hankala tapaus. Juttelimme aina välillä vähän jotain, nii kuin nytkin aloimme puhumaan. Aloitin keskustelun, ja käännehdin katsomaan sinisilmäistä tyttöä.
-Tuutko säkin sinne Taimilan Ratsutilan tunnille? kysyin vienosti hymyillen. Wenni vastasi hymyyni.
-Joo varmaan. Mut jätän sulle sit sen haastavamman ratsun, Wenni irvisti iloisesti. Naurahdin, sillä olin varma että saisin kuitenkin jonkun patalaiskan pullaponin joka ei jaksaisi liikkua mihinkään.
-Tytöt, haluatteko mennä syömään ennen hevosten vientiä tallille vai vasta sen jälkeen? äitini kysyi etupenkiltä. Kohautimme vain harteitamme, ja siispä suuntasimme ensimmäisenä Kielojoen tallille, missä Onni ja Roni majailisivat seuraavat kaksi yötä. Saavuimme pian tilavalle tallipihalle, missä oli suuret tarhat, joita valkoiseksi maalatut aidat reunustivat. Tallirakennukset näyttivät kalliilta, samoin koko pihan julkisivu. Astuimme Wennin kanssa autosta ulos. Otimme ensin Onnin ulos, ja sitten Ronin. Molemmat tulivat aika vauhdikkaasti ulos kopista, ja ne olivat täynnä energiaa. Jouduin pidättelemään oripoikaa tosissani. Se haisteli ilmaa ja hyppelehti sinne tänne. Tarhoissa uteliaasti meitä tuijottavat tammat veivät Onnin huomion, ja welsh alkoi hirnumaan kimeästi, niin että koko tallipiha raikui. Isäni käski meitä taluttelemaan oreja pihalla, siihen asti kunnes tallin omistaja saapuisi paikalle. Ja pian hän saapuikin.
-Hei kaikki! Olen Marja Jokinen, ja omistan tämän tallin. Voin näyttää missä hevosenne asustavat pari yötä. Lähdimme seuraamaan lyhyttä ja tanakkaa, vähän jo vanhemmanki näköistä rouvaa, joka vaikutti äänekkäältä mutta ystävälliseltä. Hän johdatti meidät suureen tallirakennukseen, jossa useat puoliveriset ja suomenhevoset kurkistelivat karsinoiden kaltereiden välistä. Eräs hevonen potkaisi karsinan seinää kiihtyneenä, ja pärskähti muutaman kerran ärtyisästi. Marja tarttui heti toimeen, ja potkaisi kevyesti karsinan ovea.
-Eemil, nyt riittää! Marja komensi hevosta terävällä äänensävyllä. Ori hiljeni, mutta narskutteli yhä hampaitaan korvat luimussa. Marja kääntyi meitä päin, ja kertoi hieman äksystä hevosesta.
-Älkää välittäkö Eemilistä, se on oikea kiusankappale, mutta ihana ratsastaa! En siis raaski sitä myydä vaikka mieli välillä tekisi, hän katseli mustaa puoliverihevosta, joka yhä tuijotti meitä äkäisesti. Olimme pian aivan tallin perällä, mistä ponimme saivat karsinapaikat. Ne saivat tallustella vapaasti karsinassaan, ja tutustua ympäristöönsä hetken katseidemme alla, kunnes olimme varmoja niiden toimeentulosta vierustovereidensa kanssa. Marja näytti hetken miettivältä.
-Muuten, kiinnostaisiko teitä auttaa pienempien poniemme liikutuksessa? Ne kaipaavat kovasti ratsastajia, sillä kaksi aikuista tytärtäni ovat jo kasvaneet niistä yli, ja tallityöntekijätkin ovat kaikki isokokoisia, Marja kertoi. Innostuimme molemmat ajatuksesta ja nyökkäsimme. Sitten minulle välähti ajatus mieleeni.
-Hei! Jos te haluaisitte myydä osan, me otettais ne varmaankin ktiin ihan mieluusti, sillä meillä on tyhjä vanha talli ja todella iso tontti, kerroin Marjalle silmät tuikkien. Hän kertoi, että luopuisi mieluusti vaikka kolmesta ponistaan. Olin niin täpinöissäni, että melkein pompin paikallani. Lähdimme toiseen tallirakennukseen katsastamaan poneja. Myös pikkuponien talli oli hyväkuntoinen, mutta ei yhtä hieno kuin hevosten.
-Meiltä löytyy viisi eri ponia, joista olisin valmis luopumaan. Näytän ne teille mielelläni, Marja asteli ensimmäiselle karsinalle hymyillen. Ensimmäisestä karsinasta kurkisti kirjava ponitamma.
-Tässä on Ama, islanninhevostammamme. Se on erityisen hyväkäytöksinen käsitellä ja ratsastaa, mutta ei osaa kovin ihmeellisiä asioita ratsain, Marja katseli ylpeänä Amaa, joka katseli meitä uteliaasti tuikkivilla silmillään. Sydämeni tykytti. Se oli juuri sellainen poni josta olin aina pienenä unelmoinut. Kiltti, pieni, suloinen, pörröinen ja kirjava!
-Tää me ainaki otetaan! katselin anovasti äitiin ja isään, jotka hymyilivät lempeästi.
-Niin kai sitten. Vielä tarvitsisimme molemmille siskoillesi ponit, äitini totesi pehmeällä äänenänsävyllä. Meinasin pyörtyä! Miten valmennusreissu saattoikin vaihtua poninostoreissuksi?
-Siinä tapauksessa suosittelisin kahdelle tytölle Ronjaa ja Sagaa. Ne ovat kaksi shetlanninponiamme. Todella kivoja, mutta aina sitä jääräpäisyyttäkin kuuluu shettiksestä löytyä, Marja hymyili ilkikurisesti. Toinen tammoista, eli Ronja oli musta, ja Saga oli kimo. Molemmat olivat pieniä pörrökasoja. Ne, jotka ei ole ikinä saaneet omaa unelmaponia, eivät käsittäneet kuinka ihanalta tuntui saada omaksi se toinenkin poni. Niin ihanalta minusta tuntui!

Jatkuu

Vastaus:

Odotan inolla jatko-osaa valmenuksestanne. Mulla on tapana antaa rahat vasta loppu osassa.

~ Allu

Nimi: Amora

29.01.2018 07:08
Luku 28 ♥ Vaikea katoamistemppu

Oli päivä, jota olin pelännyt jo pitkään. Se sama pelottava päivä, jonka tiesin jossain vaiheessa tulevan minua vastaan. Minua pelotti ja ahdisti. Elämäni tulisi muuttumaan paljon lyhyessä ajassa todella paljon. Kaikkea tultaisiin rajoittamaan todella paljon. Mitä jos se ei tunnu enää edes elämältä? Tai jos kaikki hylkäävät minut heti tulevan muutoksen taka? Minulla oli mielessä todella monta asiaa, mitä pelätä. En halunnut elää enää sekuntiakaan eteenpäin. En kuitenkaan osannut pysäyttää aikaa, joten minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tiesin, että olisi kuitenkin vain parasta minulle.
Tuijotin hiljaisena upeaa maisemaa lumisen kallion kielekkeeltä. Se oli kaunis näky, vaikka olikin jo pimeää, jota olisi jaksanut tuijotella loputtomiin. En kuitenkaan pääsisi palaamaan näihin maisemiin hetkeen. Takkutukkainen Fifa seisoi kiltisti paikoillaan sekopäinen Kyösti vierellään. Pienikokoinen suomenhevonen oli varsin tylsistynyt, joten melkein yllätyin, ettei ruuna ollut ainakaan vielä yrittänyt lennättää Miroa alas kalliolta.
“Oliko sinulla jokin erityinen syy haluta juuri tänne?” Miro kysyi varovasti ja katsoi minua.
“Ei tai siis”, mutisin epämääräisesti sanomatta mitään oikeasti järkevää.
En uskaltanut myöntää totuutta. En pystynyt sanomaan mitään, vaikka Miro saattoikin jo tietää jotain. Tuskin hän kuitenkaan mitään tiesi, koska Senja oli varmaankin kyllä ymmärtänyt pitää suunsa kiinni.
Fifa laukkasi onnessaan Kyöstin ja Miron edellä kalliolta takaisin tallille päin. Lumi pöllysi kummankin ruunan kavioista, kun suomenhevonen yritti sinnikkäästi kiriä ratsuponin rinnalle. Kumpikaan ei halunnut olla häviäjä. Tunsin, miten into puhkui lumisesta ponista, joka sai ottaa kavioistaan kaiken vauhdin irti. Minä en kuitenkaan pystynyt nauttimaan laukkaamisesta samalla tavalla kuin normaalisti. Ajatukset olivat kiinnittyneet liikaa siihen, pääsenkö milloin vielä ratsastamaan. Siinä voisi kestää hyvinkin kauan.
Silittelin hellästi Fifan pehmeää karvaa. Se oli lämmin ja tuntui turvalliselta painaa kylmä kämmen sitä vasten. Katsoin Fifan tummiin suloisiin silmiin. Niistä paistoi läpi rehellisyys ja ymmärrys. Painoin hellästi pääni vasten ponin pehmeää kaulaa ja suljin hitaasti silmäni. Pelkästään ruunivoikon läheisyys oli rauhoittavaa. Ei sitä siis ihan turhaan oltu sanottu turpaterapeutiksi. Ruuna ei tulisi unohtamaan minua, vaikka ei näkisikään minua hetkeen. Olin ihan varma siitä.
“Mulla tulee ikävä sua”, kyynel vierähti poskelleni, kun kuiskasin ne sanat ponin korvaan.
En olisi halunnut myöntää sitä, mutta se oli nyt vain tapahtumassa. En pystynyt enää perääntymään ja halusin yrittää auttaa itseäni, vaikka se ei ollutkaan helppoa.
Istuin hiljaa taukotuvan sohvalla käsissäni repaleinen paperi ja musta ohutkärkinen tussi. Tuijotin hiljaa tyhjää valkoista paperia, johon olin vahingossa saanut muutaman sotkuisen viivan tussilla. Halusin jättää tallilaisille jonkun lapun siitä, ettei minua tulisi välttämättä näkymään hetkeen, mutta en yhtään tiennyt, mitä kirjoittaisin. Oli vaikea sanoa mitään fiksusti ilman, että paljastaisin liikaa. En halunnut siitä käyvän edes kunnolla ilmi, miksi minua ei tulisi näkymään.
“Hei tallilaiset,
Älkää huolestuko, jos mua ei näy hetkeen. En tuu pääsee tänne nyt johonkin aikaan ollenkaan, mutta tuun kyllä käymää heti ku pystyn. Sydämellisin terveisin Amora.”
Katsoin valkoista lappua hetken hiljaisena. Rypistin sen nopeasti ja heitin roskakoriin. Ei se ollut kuulostanut hyvältä. En todellakaan voinut sanoa noin. En sanonut kirjoittaa asiaa mitenkään fiksusti, vaikka kovasti yritinkin. Ehkä minun piti vain kadota sanomatta mitään. Tehdä katoamistemppu, minkä toteuttaminen ei ollut todellakaan helppoa. Ei kukaan kuitenkaan minusta huolestuisi. Muutamalla tallilaisella oli kuitenkin puhelinnumeroni, joten he varmaankin laittaisivat viestiä tai soittaisivat, jos alkaisivat huolestua minusta.
Kun kotiuduin tallilta, lähdin lähes heti kohti paikkaa, josta en edes tiennyt paljoa. Tiesin sen olevan jokin psykiatrinen osasto, mutta tietoni loppui siihen. Minua pelotti, kun istuin autossa, mutta yritin olla näyttämättä sitä.
“Tämä on vaan mun parhaaks”, kuiskasin hiljaa itselleni.

Vastaus:

Voi harmi! Sulla on menossa varmaan pähä elämän vaihe! Eikä haittaa että sua ei näy! Ja hyvä tarina, että myös yksityis kohdat. Palkaa saat 50v€

~ Allu

Nimi: Varpunen

29.01.2018 02:17
"Ahmasta ei oo agilityhevoseks"


Notkuin portilla ja katselin kun ori tepasteli loskaisessa tarhassa, sotkuinen takkukasa harjassaan. Vihelsin pitkän ja epäsointuvan liverryksen, jolloin hevonen pysähtyi ja kääntyi katsomaan kuka kehtasi häiritä sen kävelyään. Sitten se heilautti päätään ja ravasi inhottavat tilsat kavioissaan aidan luo. Ori hörisi tervehdykseksi ja hamuili turvallaan kättäni, ihan selvästi herkkuja etsien.
”Käyn tuolla tallissa nii keksitään sitten sulle tekemistä”, puhelin hevoselle, jonka jälkeen poistuin tarhan luota ja suuntasin päärakennukseen.
Siinä kävellessä muistinkin että Iina oli laittanut aiemmin viestiä jostain agilityradasta, jota voisi käydä kokeilemassa, joten päätin että miksikäs ei. En ollutkaan koskaan aiemmin sellaista tehnytkään, joten kokemus oli sekä minulle että Ahmalle uusi.

Tallin puolelle mennessäni lämmin ilma ja heinän ja hevosen tuoksu kävivät sekoituksena kimppuuni, ja oloni oli heti kotoisa. On se kumma, miten nopeasti voikaan uudessa paikassa tuntea olonsa sellaiseksi kuin olisi ollut siellä aina.
Yksityistallin puolella joku hoiti punarautiasta puoliveristä käytävällä ja tuntitallin suunnasta kuului äänekästä keskustelua. Olisin toki voinut käydä katsomassa mitä siellä tapahtui, mutta sen sijaan meninkin taukotupaan, jossa pöydän äärellä istuneet kaksi tyttöä käänsivät katseensa minuun astuessani huoneeseen.
”Moi, etkös sä ollutkin se uusi?” toinen kysyi kasvoillaan miellyttävä hymy.
Nyökkäsin ja kävin istumaan pöydän toiseen päähän. ”Joo, oon Varpunen, mut sanokaa vaan Varpuks.”
”Vau, onpa...erikoinen nimi”, toinen, nuorempi tyttö sanoi vähän ihmetellen.
”Joo”, naurahdin, ”se on mun taiteilijanimi. Ennenhän mä olin siis Noa, mutta en oo koskaan tykännyt siitä.”
”Oliko sun vanhemmille ok että vaihoit nimes?” vanhempi tyttö kysyi.
”No... kyllä mä uskon että se olis niille ihan ok”, vastasin vaisusti hymyillen.
Molemmat tytöt taisivat ymmärtää lauseen piilomerkityksen, koska vilkaisivat nopeasti toisiaan ja katsoivat sitten minua pahoittelevasti.
”Voi ei, anteeks... ei olis pitänyt kysyä”, vanhempi sanoi katuvasti.
”Ei mitään, ethän sä voinut tietää.” Hymyilin taas pirteämmin. ”Mutta entä te, onko normaalit vai myös oudot nimet?”
”Ei sentään. Mä oon Ida”, vanhempi aloitti,
”Ja mä Aleksandra, mutta kaikki sanoo Alluks”, nuorempi jatkoi.
Nyökkäsin hymyillen, jonka jälkeen muistin, mitä varten olin alunperin mennyt taukohuoneeseen, sen lisäksi että olin halunnut tutustua johonkuhun tallilaiseen.
”Tiiättekö onko maneesi vapaa?” kysyin.
Allu kohautti harteitaan ja sanoi ettei tiennyt ja Ida katseli pohtien kelloa, niin kuin olisi odottanut siltä vastausta kysymykseeni.
”Ei siellä nyt taida ketään olla, Perho tuli sieltä hetki sitten mut ei sinne kukaan varmaan oo ehtinyt mennä”, tyttö selitti. ”Meetkö sä ratsastamaan?”
”En, vaan aattelin mennä Ahman kanssa ensikertalaisina kokeilemaan jotain agilityrataa minkä Iina on sinne väsännyt”, sanoin. ”En vaan yhtään tiiä mitähän siitäkin mahtaa tulla.”
Tytöt naurahtivat ja vakuuttivat että hyvin se tulisi menemään, ainakin Ahman osalta.
”Reilua”, naurahdin, jonka jälkeen nousin tuolilta ja vilkaisin kelloa seinältä.
”Mutta joo, mä meen niin saan rauhassa tutustua sen kanssa kaikkiin hökötyksiin mitä Iina on sinne väsännyt”, ilmoitin toisille. ”Nähään kai sitten myöhemmin vielä.”
”Joo, nähään”, kuului vastaus molempien suusta.
Poistuin taukotuvasta ja lähdin keho intoa hehkuen hakemaan oria tarhasta. Ensin piti tietysti selvittää sen takkuharja ja siistiä muutenkin koko heppa.

Olin laittanut Ahmalle sen avopäävehkeet ja pumpulit varmuuden vuoksi korviin, ettei se olisi niin säpsy, kun maneesikin oli sille ihan vieras paikka. Ketjuriimunnarun ketjun olin laittanut kuolaimista menemään leuan alta. Oli itselläkin vähän varmempi olo, koska Ahma kuitenkin keksii aina jotain idioottimaista. Ja minulla oli tietysti kypärä päässä.
Siinä me sitten seisottiin orin kanssa maneesin keskellä, molemmat vähän tyhmästi ympärille katsellen. En tiennyt mistä kyhäelmästä olisi kannattanut aloittaa, mutta koska siinä videossa minkä Iina oli lähettänyt ne ponit laitettiin menemään puisen lavan päälle, päätin minäkin aloittaa siitä. Sellainen näytti löytyvän katsomon puoleiselta lyhyeltä sivulta. Nykäisin narusta ja Ahma lähti korvat pystyssä lyhyin ja innostunein askelin seuraamaan.
Pysähdyttiin lavan eteen ja tajusin että olisi ollut ehkä järkevä ottaa herkkuja mukaan, sillä eihän ori mitään tehnyt. Ei, vaikka miten yritin nykiä sitä ja näyttää mitä sen kuuluisi tehdä. Ajattelin, että se teki sen tahallaan. Aluksi olin olettanut, että se tyyliin pelkäisi lavaa, mutta sen ilme oli sellainen, että se ihan selkeästi vain vittuili minulle.
”Okei, unohdetaan tää”, mutisin itsekseni, jolloin me suunnattiin seuraavan tehtävän luo valkoiselle pressulle.
Maassa aivan hiljaa lojuva valkoinen juttu oli Ahman mielestä ihan liian pelottava, eikä ori uskaltanut mennä sen lähellekään. Se steppasi levottomasti narun päässä ja mulkoili pressua epäluuloisena. Ihan niin kuin joku valkoinen kahiseva kappale sen kimppuun muka hyökkäisi. Yritin kannustaa hevosta edes metrin päähän peitteestä, mutta joka kerta ori kiskaisi itsensä kauemmas ja pyrki peruuttamaan itsensä pois otteestani. Luovutin myös pressun suhteen, koska en halunnut stressata Ahmaa enempää.

Reilun tunnin jälkeen olin kokeillut Ahman kanssa kaikkea, mutta lopputulos oli se, että ainoa johon ori suostui oli pienen esteen hyppääminen minun perässäni. Ja siinäkin se lähti ryntäämään sellaisella voimalla, että se onnistui pääsemään karkuun. Parin vauhdikkaan kunniakierroksen ja näyttävien pukkien jälkeen Ahma sitten rauhoittui ja jolkotteli tyytyväisenä luokseni. Varmasti sillä oli kivaa, vaikka ilkeä omistaja pakottikin sen tekemään pelottavia juttuja. Hulavanteesta ei edes puhuta.

Agilitysähläyksen jälkeen menin Ahman kanssa pikkutalliin. Laitoin sen käytävälle kiinni ja hain kaikki tarvittavat välineet jalkojen hoitoa varten, ennen kun veisin orin pihalle.
Ahma heilutteli tylsistyneenä päätään samalla kun levitin savea sen etupolviin. Tyypilliseen tapaansa ori yritti välttää sen mielestä muka liian kylmää mössöä koskemasta herkkää nahkaansa ja se nosteli jalkojaan vuorotellen.
”Lopeta jo”, ärähdin, mutta onneksi Ahma on niin fiksu, että se tajuaa kyllä lopettaa kunhan sitä vaan vähän muistuttaa.
Saven jälkeen rasvasin vielä orin vuohiset ja kannat, niihin oli alkanut muodostua pientä rupea ja yritin minimoida sen laajenemisen tarpeeksi ajoissa. Ahma on ihme rupijalka, jonka vuohiset reagoi tosi nopeasti pieneenkiin kuraisuuteen. Pitää vaan toivoa että pakkasia tulisi vielä, ettei tarha muuttuisi kuravelliksi.
Helosania laittaessani kuulin lähestyviä askeleita tallin ulkoa, ja melkein heti ovi avautuikin kylmenevään ilmaan. Talliin tulija oli Ida, joka alkoi heti kiinnostuneena utelemaan miten maneesissa meni.
Nousin pystyyn ja pyörittelin korkin takaisin Helosan-tuubiin. Irvistin huvittuneena ja kerroin ettei Ahmasta ainakaan agilityhevoseksi ole.
”Ei se tajunnut mistään mitään. Ja se vaan pelkäs”, nauroin. ”Ainoo mitä mä sain sen tekemään oli kavaletin yli hyppääminen silleen että hyppäsin ite eellä.”
”Ja se lähti ryntäämään ku mikäkin suomenhevosori ja pääsi karkuun.”
Ida nauroi. ”Voi ei! Mutta kai teillä hauskaa silti oli?”
”Totta kai, Ahma ihan nautti kun se sai vähän revitellä”, virnistin.
Ori kauhaisi kaviolla betonilattiaa ja ilmoitti olemassaolostaan. Se taisi olla malttamaton pääsemään takaisin ulos kaverinsa seuraan.
”Mä lähdenkin tästä jo kotiin, niin että nähään taas seuraavalla kerralla”, Ida ilmoitti ja käveli ovelle.
Sanoin tälle heipat ja aloin sitten pukea Ahmalle takkia päälle. Ulkona oli alkanut vähän pakastua, ja ajattelin sadeloimen olevan liian kylmä orin herkälle hipiälle. Kevyttoppaloimi pitäisi sen lämpimänä eikä olisi liian kuuma.
Kun heppa oli valmis kiinnitin narun riimuun, tällä kertaa jaksamatta kuitenkaan laittaa ketjua turvan yli kun matkakin oli niin lyhyt, ja lähdin viemään sitä pihalle.
Onni seisoskeli katoksessa vaivautumatta tulla kaveria vastaan. Laskin Ahman tarhan puolelle ja vein narun takaisin talliin.
Päivä oli siltä osin pulkassa, ja pääsin lähtemään kotiin, jossa koiratkin olivat odottamassa pääsyä pihalle.

Vastaus:

Voi että teitä! Otsikko kertoi jo että tarina olisi hyvä. Jatka samaan malliin! Rahaa saat 95v€

~Allu

Nimi: Amora

28.01.2018 17:33
Luku 27 ♥ Melkein jäähyväisten laulu

Laskin mielessäni hitaasti päiviä. Enää ei ollut montaa jäljellä siihen, etten tulisi varmastikaan pääsemään tallille pieneen hetkeen. Ainakin epäilin vahvasti, ettei minua tultaisi helposti päästämään yhtään mihinkään. Tulisin olemaan jumissa betonisten seinien sisällä ilman toivoa sieltä pois pääsemiseen. Nyt pitäisi ottaa kaikki ilo irti, kun se vielä hetken oli mahdollista. Harjasin rennolla kädellä hoitoponini vaaleaa selkää. Poni pönötti kiltisti paikoillaan yhtään vastustelematta. Fifa näytti aistivan, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Ruuna tuntui huomaavan, että minua pelotti. Poni tökki minua hellästi lämpimällä turvallaan.
“Höppänä”, yritin hymyillä, silitin ratsuponin vaaleaa turpaa.
En pystynyt siihen, koska tiesin, ettei pystyisi mitenkään huijaamaan Fifaa. Ruuna oli paljon taitavampi lukemaan minua kuin olisi voinut uskoa. Poni tuntui pystyvän siihen välillä vielä paljon paremmin kuin minä itse.

Varustin Fifan rauhallisesti ruunan karsinassa. Minulla oli suunnitelmissa tuuppailla jotain kentällä, joten varustaessakaan ei tarvinnut oikein miettiä mitään erikoista. En ollut se taitavin koulutuuppari enkä erityisemmin rakastunut sitä, mutta olihan se ihan hauskaa. Olisin varmaan muuten hyppinyt esteitä, jos ajatukseni eivät olisi jyllänneet niin sekavasti murskaamalla minut alleen. Vaikka ajatukseni harhailivat maan ja avaruuden välillä, yritin pysyä keskittyneenä. En tehnyt virheitä ja osasin silti harjata ja puhdistaa kaviot huolellisesti. En edes huomannut, että Isak oli ilmestynyt karsinan ovelle Jaffa sylissään.
“Mitäs sie nyt suunnittelet?” hän kysyi rennosti ja rapsutti sylissään pötköttävää oranssia kissaa.
“Aattelin puskailla jotain kentällä”, kerroin nopeasti, kun asettelin satulaa oikeaan kohtaan.
Meinasin jo alkaa selittää jotain siitä, miten ahdistunut olin pian edessä olleen muutoksen takia, mutta osasin sentään pitää suuni kiinni. Olisin halunnut puhua siitä, mutta en uskaltanut. En minä muutenkaan ehkä olisi Isakille puhunut, koska en luottanut häneen tarpeeksi. Tallilta huoleni uhriksi varmaankin joutuisi Iina tai Senja, jos joku joutuisi minua kuuntelemaan. Isak hymyili minulle. Hän näytti vähän siltä, kuin olisi nähnyt jotain, mitä peittelin. Toivoin, että olin vain kuvitellut niin.

Kenttä oli yllättävän hyvässä kunnossa, joten en taaskaan ollut päätynyt menemään maneesiin. Muutama lumihiutale leijaili hitaasti alas taivaalta. Fifa köpötteli kiltisti kentän reunalla, kun minä mietin satulassa, mitä oikein puuhaisimme. Keskittymiseni ei riittäisi mihinkään vaikeaan, joten piti pysyä jossain ihan helpossa. Ruuna asteli käynnissä reippaasti eteenpäin, kun annoin sille aika reilusti valtaa. Melkein jopa yllätyin, ettei poni yrittänyt heti lähteä kaahailemaan. Päädyin tekemään käännöksiä ravissa, vaikka nekin meinasivat tuottaa päänvaivaa, kun en pysynyt vain siinä hetkessä. Olisin halunnut pysyä pelkästään siinä yhdessä lyhyessä hetkessä, mutta se ei vain yksinkertaisesti onnistunut. Silloin ei siis sujunut hyvin, mutta ei se haitannut. Ainakin sain vielä ratsastaa.

Heitin pakkasen takia Fifan selkään loimen, joka ei selvästikään ollut kauheasti ruunan mieleen. Kuka siitä nyt olisi pitänyt, kun se vain häiritsi. Hyvin poni kuitenkin suostui jäämään tarhaan Mellin seuraksi, joka ei näyttänyt innostuvan ponin ilmestymisestä paikalle. Olin kuitenkin iloinen täällä. Tai ainakin yritin olla, koska viihdyin siellä.
“Jos haluat lukita minut johonkin, lukitse minut tallille”, sanoin hiljaa miettiessäni, miten rajoitetuksi elämäni tulisi pian muuttumaan.
Halusin nauttia, kun vielä pystyin.

Vastaus:

Pidin tästä tarinastasi. Tunteikas ja arvoituksellinen. Tähän taustalle vielä surullinen piano cover, niin karvat nousivat pystyyn. Tarinasi herätti kysymyksiä ja sai minut janoamaan tälle jatkoa.

Tästä mystisestä tarinasta saat 55v€

~ Ida

Nimi: Senja

28.01.2018 13:48
Saksan valmennus tuo edellinen

Vastaus:

Selvä ;)
-Allu

Nimi: Senja

28.01.2018 13:47
(28-31.1.2018)



Lähtö Röllimetsästä, ilta 28.1:

Saavuin aamulla illalla isäni kanssa tallille traileri kolisten perässämme. Isän lähtiessä hakemaan orini tavaroita minä kävelin sen karsinalle ja annoin ruoan hamuilevan turvan eteen.
"Et arvaakkaan mihin tänään lähdetään!", sanoin ja silittelin Vissen selkää. Niimpä. Ori ei todellakaan tiennyt minne olimme matkalla. Syötyään ruokansa ori siirtyi nyhtämään heinää. Pian isä kuitenkin nappasi verkon pois sen turvan edestä ja vei sen traileriin. Vissellä oli asiasta vahvoja mielipiteitä ja sain komentaa sitä kerran jos toisenkin. Pian ori kuitenkin keskittyi tutkimaan taskujani herkkujen varalta ja unohti kiukuttelunsa. Puin riimun Vissen jykevään mutta kauniiseen päähän ja talutin sen tallikäytävälle. Harjasin jokaisen kohdan täysin kiiltäväksi jonka jälkeen levitin mustan fleeceloimen sen ylle. Kiinnitin soljet ja lukot ja taputin Vissen lihaksikasta kaulaa. Sitten hain käsiini kuljetussuojat ja aloin laittamaan niitä yksitellen kiinni jokaiseen jalkaan. Visse tutkaili ympäristöä uteliaana. Se luuli varmaan että olisimme matkalla takaisin kisoihin. Tällä kertaa matkamme kävisi kuitenkin valmennukseen Jonas Staffberg-nimisen miehen luo. Olin googlettanut tietoja hänestä edeltävänä iltana ja huhujen mukaam hän oli vaativa ja tiukka valmennettaviaan kohtaan. Hän oli myös centered riding valmentaja. En siis saanut itse ihmisestä sen enempiä tietoja ja pelkäsin hänen olevan kamala. Nyt kuitenkin olin niin innoissani jo pelkästä matkasta etten jaksanut välittää moisista. Kiinnitettyäni viimeisenkin kuljetussuojan isä saapui luoksemme ja kertoi kaiken olevan valmiina. Nyökkäsin ja kiinnitin riimunarun Vissen riimuun ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallipihalla odottavaa traileria. Visse asteli reippaana eteenpäin ja kuin tottumuksesta se asteli traileriin käyden samantien heinien kimppuun. Naurahdin ja solmin riimunarun kiinni. Isä laittoi takapuomin ja lastaussillan ovineen kiinni jonka jälkeen kapusimme autoon ja lähdimme Röllimetsän pihasta kohti lentokenttää illan hämärän saattelemana.



Lentokentällä, ilta 28.1:

Parkkeerasimme lentokentälle ja otin Vissen ulos trailerista kävelyttääkseni sitä hieman ennen pitkää lentomatkaa. Ori tanssahteli kavioiden kopistessa asfalttia vasten ja hölköttelin edestakaisin sen vierellä yrittäen purkaa energiaa. Pian Visse rauhoittui ja kävelimme pitkin pihaa tutkimassa paikkoja ja saamassa ihailevia katseita. Taino Visse sai. Pian isä ilmoitti että eläinlääkäri oli valmis tarkistamaan vielä orin ennen sen pakkaamista koneeseen. Talutin perhoset vatsassani Vissen eläinlääkärin luo ja katsoin kun hän teki sille perusteellisen tarkastuksen. 
"Kaikki kunnossa, ei miuta kun onnea ja nähdään Saksassa!", eläinlääkäri totesi hymyillen. Kiitin häntä ja lähdin taluttamaan punarautiasta tallikonttia kohti. Siellä sitä odottivat jo heinät ja vedet, henkilökohtainen hoitaja -vaikka kävisin itse myös orin luona- sekä oma rauha. Ori ei vaivautunut panikoimaan tai saamaan minkäänlaista kiukuttelukohtausta joten uskalsin jättää sen hoitajansa kanssa. Katsoin vielä kaikki tavaramme ja kun olin varma että kaikki oli kunnossa mukana ja pakattu menin istumaan paikalleni ja odotin lennon alkavan.



Ilmassa, yö 28-29.1:

Kävin lennon aikana useaan otteeseen tervehtimässä Vencedoria. Ori ei ollut moksiskaan lennosta, ja olin enemmän kuin tyytyväinen Marin, Vissen huolehtijan työnjälkeen. Juttelimme aina nähdessämme niitä näitä ja tutustuimme matkan aikana jopa hieman. Mari oli huipputyyppi vaikken pitänytkään hänen tavastaan ilmoittaa negatiiviset asiat liioitellusti. Menin omalle paikalleni istumaan ja tein hetken suunnitelmaa jonka olin saanyt melkein valmiiksi ennen lähtöämme. Yöpyisimme Saksassa kolme yötä ja olin keksinyt tekemistä toiselle päivälle. Kolmas päivä menisi lähtövalmisteluissa. Suunniteltuani kaiken loppuun suljin silmäni ja päätin herätä vasta kun laskeutuisimme.



Saapuminen Saksaan, aamupäivä 29.1 

Talutin Vencedorin ulos tallikontista jonka jälkeen eläinlääkäri tarkistin sen. Kaikki oli edelleen normaalia, joten pääsimme aikataulussa eteenpäin. Vein Vissen parkkipaikan vieressä olevalle nurmikkopläntille ja odotin trailerin tuloa. Kun se saapui katselimme sitä orin kanssa ja lähdimme kävelemään sitä kohti. Lastaus sujui taas ongelmitta ja Visse oli koko matkan ajan rauhallisempi kuin koskaan ennen. Lento oli tainnut väsyttää sen mutta onneksi ori saisi kerätä voimiaan rauhassa ennen valmennusta.



Valmennukseen lähtö, aamupäivä 30.1:


Talutin Vissen ulos vieraasta karsinasta. Ori oli edelleen hiukan hämillään paikan vaihtuessa, muttei näyttänyt sen kummempia noteeraavan. Kiinnitin Vissen käytävälle ja liu'utin mustan loimen alas sen selästä. Hain harjapakin ja varusteet karsinalleja aloitin harjaamalla orin klipatun karvan kiiltäväksi. Harjauksen jälkeen varustin sen. Kiiristellessäni vielä kypäräni hihnaa tunsin jännityksen vatsanpohjassani. Nyt sitä sitten mentäisiin... Tartuin Vissen ohjista kiinni ja lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia missä valmennus pidettäisiin.


Valmennus, päivä 30.1:

Astuin sisään upeaan maneesiin punarautias orini perässäni. Katselin hetken ympärilleni ihaillen. Pian silmääni pisti mies joka seisoi keskellä kenttää. Hänellä oli harmaat hiukset, joista näki että hän alkoi jo kaljuuntua. Järkkymätön olemus kieli vakavasta ja vaativasta valmennustyylistä. Epäluuloni sivuuttaen noin viisissäkymmenissä oleva Jonas Staffberg kuitenkin toivotti minut iloisesti tervetulleeksi Saksaan. Kiitin häntä ja esittelin itseni. Heti kun nousin selkään tuo iloisuus kuitenkin taas katosi ja aloimme verryttelemään. 
"Mä näin sun ratsastuksesta pari videoo mitä mulle laitettiin.", Jonas huuteli tehdessäni ensin kunnon alkukäyntejä, jonka jälkeen taivuttelin Visseä ravissa ja laukassa. Tein lyhennyksiä ja pidennyksiä, kunnes Jonas käski minut luokseen. Hän oli seurannut työskentelyäni katse polttaen jokaista soluani. Vissekin tunsi sen ja jännittyi varsinkin kaulastaan. 
"Sinun oitää ratsastaa eikä vaan möllöttää siellä satulassa!", Jonas sanoi ja korjasi asentoani paremmaksi. Hänen äänensävynsä oli tiukka ja varma. Kuuntelin uudet ohjeet ja annoin Visselle pohjeita. Kävelimme uralla ja nostimme laukan heti pitkällä suoralla. Laukan piti olla energistä ja Vissen täytyi kuunnella apujani välittömästi. Muutaman kerran sain polkea oriani käyntiin useampaan otteeseen ja jokaisella kerralla toivoin ettei Jonas huomaisi. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui kuin en osaisikaan ratsastaa. Jatkoin kuitenkin ja pian Jonas oli tyytyväinen Vissen ragoidessa apuihini heti. Taputin sen kaulaa ja löysäsin ohjia hieman kuunnellakseni mitä valmentaja haluaisi minun seuraavaksi tekevän. 
"Noniin nytkun ootte vähän lämmitelleet ni hypätkääs tästä tämmönen pieni "rata" ni nään vähän miten liikutte esteillä. Nostat tässä laukan ja hyppäätte tästä. Sitte jatkat hallitusti pidennetyllä laukalla ja kierrätte noi kolme estettä ja kaarrat askelta lyhentäen niin että saat suoran linjan vitoselle. Kokeile nel-, kokeile vitosta.", Jonas sanoi ja minun täytyi hetken aikaa miettiä mitä hän tarkoitti. Minun kuului hypätä ensin este numero 10 ja kiertää kolmen esteen kasa pidennetyllä laukalla ja lyhentää askelta ja saada suora linja esteelle 5. Suoralta pitäisi viidellä askeleella ylittää 5. Kävin mielessäni kuvion läpi kertaalleen ja nostin laukan. Visse innostui hiukan ja jouduin pidättelemään sitä ensimmäisen hypyn jälkeen. Jonas huuteli minulle ohjeita kuten "istu alas satulaan" ja "ratsasta kunnolla" mutta ne eivät tuntuneet motivoivan. Annoin Vissen kuitenkin pidentää askeltaan kun kaarsimme esteryppään. Pian kiristin ohjiani ja hiljensin vauhtia. Visse ei lyhentänyt askeltaan riittävästi vaan heitteli päätään ja sekä päsäti ilmoille jopa pienen pukin, joten Jonas huokaili esteen vierellä saman tien kun ylitimme sen 3 askeleella. Jouduin melkein voimakeinoin jo pysäyttämään innokkaan orini ja pian tunsin Jonaksen käden säärelläni.
"Nosta jalkaa", hän sanoi ja tein työtä käskettyä. Katsoin hänen otsallaan lepääviä ryppyjä ja tuumin miksi minua jännitti. Jonas Staffberg oli upea valmentaja, ja minun pitäisi ottaa tunnista kaikki irti! 
"Noin, nostin sun jalustinta reiällä tee sama toiselle ja kokeile uudestaan", Jonas sanoi ja siirsi jalkani kohdilleen. Säädin nopeasti toisen jalustimen kohdilleen ja sitten käänsin ratsuni ympäri nostaen pehmeän ravin. 
"Kokeile tällä kertaa istua siihen satulaan kunkolla syvälle ja ratsastaa se hevonen loppuun asti.", kuulin miehen sanovan takaani. Nyökkäsin ja nostin laukan lähtien kohti 10 estettä. Visse heilutteli tyytyväisenä ja keskittyneenä häntäänsä ja pidentäessämme askelta hain hieman tasapainoa lyhyemmillä jalustimilla. Pian sain kuitenkin helpotuksekseni istua satulaan ja lyhentää taas askelta. Tällä kertaa se onnistui mutta ylitimme esteen silti neljällä askeleella. Katsoin Jonasta äänettömästi vaikeroiden.
"Noniin nyt ratkesi yksi juttu. Sulla oli liian pitkät jalustimet.", Staffberg sanoi ja nyökkäsi jalkojani kohden. Pakko myöntää että nyt Visse tuntui pysyvän pohkeellani paremmin kuin aiemmin. 
"Otetaanko me vielä kerran ku tultiin vaan 4 askeleella?", kysyin ja olin valmiina suorittamaan tehtävän uudelleen.
"Ei tarvitse toi oli hyvä Visse kuunteli sua ja sä ratsastit sen pysähdykseen asti. Sillä on myös iso askel joten vitonen taitaa mennä aika tiukille". Siirsin orin käyntiin ja kävelin seuraten Jonasta. Seuraavaksi tekisimme pienen harjoituksen jonka jälkeen vihdoin hyppäisimme rataa.

"Nostat käynnistä suoraan lyhyimmän laukan minkä saat ja et anna sen painella täysiä vaikka kuinka yrittäs.", Jonas sanoi ja piti kättään orini nenäpiillä. Vissen suusta tippuva vaahto värjäsi maneesin hiekkaa, mutta lähtiessäni suorittamaan tuota niin älyttömältä kuulostavaa tehtävää se sekoittui hiekkaan kuin ihminen festarijoukkoon. Visse nyki ohjista ja sen takajalat alkoivat nousta korkeammalle kuin tarkoitus oli. Siinä vaiheessa Jonas käski minun pistää ori ruotuun ja pitää tuntuma. Visse rykäisi itsensä pidempään  laukkaan kuin olisi saanut, ja silloin Jonas käveli luoksemme savu korvista nousten. 
"Tule alas.", Jonas sanoi ja tarttui ohjista kiinni. Liu'uin alas satulasta ja katsoin kun valmentajani näytti kuinka tehtävä kuului suorittaa. Visse yritti tehdä kaikki temppunsa kyydissäolijalle, mutta sepä ei tiennytkään että Jonas oli kokenut pahempaakin.  Kun ori vihdoin luovutti ja pääsin takaisin sen selkään Jonas kehui punertavaa rautiastani.
"Energiaa, voimaa ja luonnetta siinä kyllä ainakin on! Kovaa työtä se silti vaatii mutta te tuutte pääsemään vielä pitkälle!". Tunsin hymyn kiipeävän kasvoilleni kääntäessäni oria radan alkua kohti. Nyt mentäisiin eikä meinattaisi!

Ravasin Visseä pienellä ympyrällä ja kuuntelin Jonasin ohjeita rataa varten. 
"Numero on vasemmalla. Muista lyhennykset ja pidennykset sekä ASKELMÄÄRÄT!" Jonas painotti ja tiesin hänen tarkoittavan orini isoliikkeisiä askelia. Kun Jonas antoi lähtömerkin tunsin Vissen elävöityvän ja energisöityvän. Kokosin sitä hieman lähestyessäni ensimmäistä estettä ja vaivattomalla hypyn tyngällä pompahdimme leikiten esteen yli. Käännyimme seuraavaa estettä kohti ja lyhensin askelta muistaen että edessämme olisi sarjaeste. Visse pärski ja hypähti hieman askeleitaan sovitellen esteiden yli. Kaartaessamme kolmatta estettä kohti Vissen jääräpäisyys puski pintaan ja ori alkoi ryöstää. Pidättelin sitä kunnolla mutta siitä huolimatta askel allani tuntui pitenevän. Jonas katseli meitä muttei sanonut mitään. Päätin ettei orin kanssa taistelusta tulisi mitään joten tiukensin ohjia kunnes sain paremman tuntuman. Liisimme kolmannen esteen yli, vaikka Visse olikin katsonut sitä hiukan korvat luimussa. Taputin orin kaulaa pikaisesti ja käänsin sen kohti seuraavaa hyppyä. 

Visse hyppi oman mielensä mukaan koko loppuradan, mutta toisella kerralla se kuunteli jokaista pienintäkin apuani täysin. Oloni oli mahtava ja mielessäni oli kuva Jonasista jonka suu ammotaisi auki suorituksemme jälkeen. Laskeututtuamme maahan viimeiseltäkin esteeltä Jonas kehui yhteistyötämme.
"Nyt sen energiat käytetään niinku lahjakkaalla hevosella kuuluukin.", mies totesi ja auttoi minut alas satulasta. 
"Sä ratsastat tyttö kuules aika hyvin!", Jonas jatkoi. Taputin Vissen vaahtopisaroiden pilkuttamaa karvaa, ja lähdin kävelyttämään sitä kenttää pitkin. Kiittelin Jonasia suunnattomasti hänen antaessaan minulle neuvoja mm. Vissen lujaa omaa tahtoa ja jääräpäisyyttä vastaan. Oloni oli upea vaikka treenit olivat sujuneet huonommin kuin yksikään valmennukseni ikinä ennen. Mutta sehän tarkoittaa että opin eniten uutta eikö?



Valmennuksen jälkeen, iltapäivä 30.1:

Talutin valmennuksen jälkeen Vissen takaisin talliin missä riisuin siltä varusteet ja pesin sen. Ori oli liian väsynyt protestoidakseen pesua, joten pääsin helpolla. Levitin kuivauksen jälkeen linimenttiä orin jalkoihin ja puin sen ylle villaloimen kuivattamaan karvan lopullisesti. Visse oli selkeästi iloinen päästessään karsinaan lepäämään. Se tutki ensin ruokkipponsa minne sujautin nopeasti palkkioksi porkkanan. Syötyään sen se kävi nyhtämään verkostaan heinää ja jätin sen lepäämään huomista lähtöä varten. 



Hoitamista ja tarhailua, iltapäivä 30.1:

Tulin iltapäivällä tervehtimään oriani ja se vaikutti taas energiseltä. Tartuin sen karsinan oveen ja avasin sen. Sitten kiinnitin riimunarun sen riimuun ja talutin orin käytävälle vaihtaakseni villaloimen tummansiniseen kaulakappaleelliseen ulkoloimeen. Visse tuuppi minua turvallaan lähtiessäni taluttamaan sitä kohti laidunta. Irroitin narun riimusta ja Visse pyrähti energiseen ilopukeilla höystettyyn laukkaan. Katselin menoa hetken kunnes kävelin takaisin talliin ja vein kostean loimen kuivumaan. Sitten putsailin varusteitamme ja pakkailin osan tavaroista lähtövalmiiksi. Pakattuani lähdin juoksulenkille ja mietin Jonasin neuvoja Vissen suhteen. En malttaisi odottaa pääseväni testaamaan niitä kotona.



Viimeinen yö, ilta 30.1:

Illalla tein Vissen aamu- ja iltaruoat valmiiksi. Sitten lähdin hakemaan orikomistustani laitumelta missä se jo odottelikin minua korvat hörössä pää korkealla. Kiinnitin narun riimuun ja talutin orini talliin missä riisuin siltä loimen sen syödessä tyytyväisenä puuroansa. Viikkasin loimen nätisti karsinan oven viereen odottamaan pakkaamista ja sen jälkeen harjasin Vencedorin läpi pölyharjalla pahimpien likojen lähtemiseksi. Harjattuani orin otin riimun naruineen pois sen päästä, nappasin ruokaämpärin, loimen sekä harjat mukaani ja suljin karsinan oven toivittaen hyvät yöt hevoselleni. 



Lähtö Saksasta, 31.1:

Aamulla astellessani talliin sain tervetuliaishirnahduksen. Suukotin rakkaan orini otsaa silitellen sen päätä.
"Sä oot ihana tiesikd sen?", kysyin melkein vastausta odottaen. Toivoin Vissen periyttävän Vekaralle hyviä ominaisuuksiaan. Ettei varsasta tulisi aivan lempinimensä veroinen! Avasin karsinan oven ja kaadoin ruokakippoon orin aamuruoan. Se rouskutteli sitä tyytyväisenä jättäessäni sen omiin oloihinsa hakiessani tavaroita. Nappasin mukaani saman loimen kuin edelliselläkin lentomatkalla, sekä kuljetussuojat. Palasin karsinalle ja jätin tavarat siististi oven viereen. Laitoin orin päähän riimun ja kiinnitin sen käytävälle. Harjasin Vissen karvaa pitkään kunnes sain sen puhtaaksi. Sitten loimitin orin ja silittelin sen turpaa ja leikittelin sen kanssa hieman. Lopuksi laitoin kuljetussuojat jokaiseen jalkaan ja kytkin riimunarun riimuun. Lähdin taluttamaan Visseä pihalle missä kyytimme lentokentälle odotti jo. Vissen jälkeen pakkasin vielä käyttämäni tavarat mukaamme ja matka takaisin kotiin saattoi alkaa.



Lentokentällä, aamupäivä 31.1:

Pääsimme lentokentälle hieman etuajassa joten kävelytin Vencedoria taas pihalla. Joko sillä oli kamala jetlag taisitten se oli sairas sillä se laahusti eteenpäin kuin surullinen pikkulapsi. Eläinlääkärin tehdessä sille tarkastusta se sai kuitenkin terveen -vain väsyneen hevosen- paperit. Talutin orin tallikonttiin missä Mari jo odottikin meitä. Jätin orin naiselle ja lähdin etsimään omaa istumapaikkaani koneesta.



Lentomatka, päivä 31.1:

Olin nukahtanut koneeseen, ja nukuinkin sitten koko matkan takaisin Suomeen. Ehkä minäkin olin vähän väsynyt. Visse pärjäsi kuitenkin hienosti!



Lentokentällä, ilta 31.1:

Talutin Maria kiitellen Vissen ulos kontista eläinlääkärin tarkistettavaksi. Puhtaat paperit taas kerran. Kiittelin kaikkia jonka jälkeen talutin orini isän tuttuun traileriin joka veisi meidät takaisin Röllimetsään. Isä ja pari muuta auttoivat tavaroiden siirtelyssä sillävälin kun minä lastasin Vencedoria. Kun olimme kaikki valmiit lähtöön vilkutimme ja lähdimme kotia kohti.



Röllimetsän pihalla, ilta 31.1:

Nousin venytellen autosta ja kävelin trailerille avaamaan lastaussiltaa. Isä roudasi tavaroita paikoilleen, ja minä vein Vencedorin talliin. Ori hörisi väsyneenä ystävilleen ja päästin sen suoraan karsinaansa. Riisuin siltä kuljetussuojat ja loimen. Taputin uupuneena orin kaulaa ja suljin karsinan päästäen hevoset untenmaille. Autoin isää viemään loput tavaroista ja sitten läksimme kotiin nukkumaan.

Vastaus:

Onpas teillä ollut hauska valmennusmatka! Hyvin sujuvasti osaat kyllä kirjoitta, kaikista yksityiskohdista ulkonäköihin
Tästä tarinasta saat nyt 150v€
-Allu

Nimi: Varpunen

24.01.2018 22:28
Eka päivä Röllimetsässä – 24.1.2018


Seurasin silmä tarkkana navigaattoria kun suunnistin hevoskoppi auton perässä kohti Röllimetsää. Siis mikäli olin edes menossa oikeaan suuntaan, minulle kun ei mitään kauhean hyvää suuntavaistoa ole siunattu. Mutta onnekseni sieltä missä asun ei ollut kovinkaan pitkä matka, tai niin navigaattori väitti, ja seutu oli muuten aika tuttua.
Vartin autoilun jälkeen ensimmäiset tarhat tulivat vastaan, joten tiesin olevani ehkä oikeassa paikassa. Tarhoissa olevat viisi hevosta seurasivat korvat höröllä ja silmät suurina mateluani auton kanssa niiden ohi. Tai sitten ne vain kuuntelivat ja ihmettelivät että mikä ihme auton perässä olevassa kopissa oikein meuhkasi. Hassua miten Ahmaa saattoi niinkin lyhyt matka ahdistaa, mutta kun on pitänyt matkustaa pari tuntia kauemmin se on ollut niin hiljaa että sen olisi luullut jopa nukkuvan.
Pysäköin auton siististi päätallin viereen ja väänsin avaimen pois virtalukosta. Kun radio hiljeni ja auton hyrinä loppui saattoi ihan kuulla miten ori kopissa pisti jalalla vähän koreaksi. Kaksi kunnon tömähdystä seinää vasten ja kimakkaa hirnuntaa. Kai se oli vain pakko mennä ottamaan hevonen pois, vaikkei hyiseen pakkasilmaan meno kauheasti houkuttanutkaan.
Astuin pois lämpimästä autosta ja työnsin vastaan hangoittelevan oven kiinni. Autoni on näet isoisäni vanha, vaikkakin useaan kertaan kunnostettu, eikä siksi ole aivan priimassa kunnossa. Hengitykseni huurusi talvisessa maisemassa ja näpit alkoi heti jäätyä. Enpä tietenkään ollut tajunnut ottaa mitään hanskoja mukaan. Paitsi tietysti ratsastus- ja ajohanskat minulla oli auton takakontissa, mutta ne oli jossain kaiken sen rojun alla mitä olin sinne saanut ahdattua.
”Hei! Sä oot varmaankin Varpunen?” kuului mukavan kuuloinen naisääni takaani. Käännähdin ympäri ja tapasin ruskeatukkaisen naisen, Iinan.
”Joo, minähän se”, vastasin luoden ystävällisen hymyn kasvoilleni. ”Ja sä varmaankin Iina?”
Nainen nyökkäsi naurahtaen, sitten me käteltiin hyvin virallisesti ja paikkani Röllimetsässä oli sillä taattu.
”Kiva et sain tulla tänne, Ahma tulee ihan varmasti viihtymään täällä”, sanoin ja käännyin vilkaisemaan kopin suuntaan. Ori potki kyllästyneenä seinää. ”Siellä se on jo ihan täpinöissään.”
”Totta kai!” Iina sanoi leveästi hymyillen ja otti pari askelta koppiin päin. ”Voinkin tulla heti näyttämään sen pihaton josta Ahma saa itelleen uuden kodin.”
”Jees!” Kävelin kopin taakse, rullasin takaverhon ylös ja laskin lastaussillan alas. Ei ollut yhtään outoa nähdä Ahma hikisenä ja höyryävänä, se otti joskus niin suuren stressin matkustamisesta. Liian hikinen se ei kuitenkaan ollut, etteikö sitä olisi voinut tarhaan laittaa.
”Otatko sen turvapuomin pois kun sanon? Mut kannattaa varoa, tää tulee täältä joskus tosi vauhdikkaasti”, kysyin Iinalta, joka oli jäänyt katselemaan toimitusta vähän sivummalta. Hän nyökkäsi ja siirtyi lastaussillalle.
Minä puolestani menin kopin sivuovelle, astuin siitä sisälle ja noukin kumimatolle jättämäni ketjuriimunnarun käsiini. Ahma kuopi levottomasti mattoa, turpeet se oli ehtinyt matkan aikana potkia etujalkojen alta pois. Menin orin eteen ja pujotin ketjun tämän turvan yli ja työnsin vielä varmuuden vuoksi suuhun. Ihan varmasti se lähtisi ryntäämään.
”Okei ota vaan pois!” ilmoitin Iinalle. Heti kun turvapuomi oli maassa ja Iina pois tieltä lähdettiin me, ihan niin kuin sanoinkin, vauhdilla kopista ulos. Välillä kun ori ryntää sillä tavalla tulee itselle niin avuton olo, vaikka käsissähän se pysyykin.
”Onpa se hieno hevonen!” Iina henkäisi ihastuneena. Minun silmissäni Ahma tosin näyttää ihan tavalliselta ruskealta hevoselta, vaikka onhan se toki aika komea.
”Kiitos”, sanoin hymyillen. Katsoin oria, joka seistä tapitti vieressäni ja tarkkaili pää korkealla paikkaa, johon se oltiin raahattu.
”Pidätkö sitä hetken? Laitan sille loimen niin se tarkenee olla ulkona, nyt kun se on vähän hikinenkin”, selitin ja työnsin narun Iinan käteen. ”Se on kiltti eikä lähde mihinkään.”
Astelin takaisin kopin sivuovelle, olin jättänyt kevyen toppaloimen tarkoituksella sinne. Noukin sen ylös ja menin hevosen luo. Ahma näytti siltä kuin ei olisi edes tajunnut joutuneensa uuteen paikkaan.
Auoin loimea hieman ja nakkasin sen orin selkään. Ahma säpsähti yllättävää kosketusta, mutta jatkoi sitten tarkkailutehtäväänsä. Asettelin loimen hyvin orin selkään, suljin soljet edestä ja kiinnitin loput vyöt. Iina ojensin narun takaisin minulle ja sanoi että tulisi näyttämään mihin veisin Ahman, jonka jälkeen voisin roudata sen kamat talliin.

Pihatossa oli jo ennestään yksi hevonen, musta welsh cob ori, josta Iina olikin tainnut mainita minulle aiemmin. Onni taisi olla sen nimi. Hevonen oli tullut aidalle katsomaan tulevaa kämppistään, ja Ahma tutki mustanväristä yhtä kiinnostuneena.
”No, eiköhän sitten laiteta ne tutustumaan toisiinsa”, Iina ilmoitti ja löi kätensä yhteen. Naurahdin rennosti, jonka jälkeen me mentiin portille.
Iina päästi minut ja Ahman tarhan puolelle ja tuli itse perässä. Hän meni pitämään Onnista kiinni siksi aikaa kun minä päästin Ahmaa irti, ettei ori tulisi siihen häiriköimään. Kun Ahma oli irti, nyökkäsin merkiksi Iinalle jolloin me kummatkin päästettiin hepat irti. Onni ei lähtenyt mihinkään, mutta Ahma sen sijaan pinkaisi sellaiseen juoksuun, että ehdin nopeasti toivoa, että se tajuaisi hiitilläkin juosta niin kovaa. Kun ori saavutti pihaton toisen pään se palasi yhtä nopeasti takaisin, jolloin ne Onnin kanssa vihdoinkin tajusivat vähän tutustua toisiinsa. Siinä vaiheessa me siirryttiin Iinan kanssa pois tarhan puolelta.
Kyllähän te tiedätte orit. Ensin ne haistelevat toisiaan, sitten ne kiljahtavat ja kuopivat etusillaan maata. No, sitä myös Ahma ja Onni tekivät. Alku kuitenkin vaikutti lupaavalta, ainakaan ne eivät alkaneet tapella tai mitään. Ja ainahan oreilla on sellasta ”känää” keskenään, mutta kyllä se siitä aina asettuu.
”Kai ne uskaltaa tuonne jättää, niin että mennään vaan niin voin näyttää mihin voit varusteet viedä ja silleen”, Iina tokaisi ja viittoi minua seuraamaan.

Tavaroiden roudaamisen autosta voi jättää tarinasta pois, koska se ei ollut kovinkaan ihmeellistä. Edestakaisin menoa ja sellaista. Vähän myös harmitti, että olin unohtanut ottaa kärryt mukaan, mikä tarkoitti siis sitä että ne pitäisi hakea kopilla vielä erikseen.
Tulin päivän aikana törmänneeni tosi moneen tallilaiseen, nimet tosin eivät vielä jääneet muistiini, mutta oppiihan nekin sitten ajallaan. Joka tapauksessa, kaikki vaikuttivat tosi mukavilta! Sitten Iina kierrätti minut koko tallialueella – kiitokset esittelykierroksesta – ja uskoisin, että opin paikan tavoille tosi nopeasti. Ahmakin alkoi kotiutua, ne Onnin kanssa olivat lopettaneet kiljahtelut ja kuopimiset ja söivät kaikessa rauhassa heiniä.

Sen kummempia ei tänä päivänä tapahtunut. Seuraavalla kerralla me mennään Ahman kanssa tutkimaan millaista maneesissa on, mutta sitä en tiedä jaksanko vaivautua sen selkään vai irtojuoksuttaisinko sitä vaan.

Vastaus:

Jes, olipa mukava päästä kuulemaan sun fiiliksistä Ahman muutettua Röllikseen (ja vielä näin nopeasti, melkein heti teidän kotiuduttuanne) :) Sulla on ihanan uniikki kirjoitustyyli ja tuotat hyvin selkeää tekstiä. Tarina eteni ripeästi ja kiinnostavasti eteenpäin. Oli mukava huomata, että olit ottanut jo hieman selvää tallin tiloista ja Ahman tarhakumppanista. Tutustut tallilaisiin ja chatissä sua onkin jo näkynyt melko paljonkin! On kiva huomata, että olet päässyt nopeasti hyppäämään porukkaan, enkä epäile pätkääkään, etteikö Ahmakin ala pitämään Rölliksen menoista :) En malta odottaa, että kuulen teistä lisää!

Tästä tarinasta saat yhteensä 75€ lisää saldoa tilillesi! ♥

- Iina

 

Ratsastuskoulu Röllimetsä

Peikonpolku 2, 96100
Rovaniemi, Virtuaali-Suomi

Tallin puhelin:
123-000-7890

 

 

Tallin aukioloajat

Ma: Suljettu

Ti-Pe: 8-22

La-Su: 12-20

 

 

 

 

 

Hox! Tallin ovet ovat hoitajille ja yksityisten omistajille aina avoimet!

Virtuaalitalli/virtuaalihevonen


©2018 Ratsastuskoulu Röllimetsä - suntuubi.com